Yksinäisyys

Kaiken ympäröimänä - yksin

Tämä on yksi niistä asioista, joista todella vaikea kirjoittaa. Yksinäisyys. En tiedä, miksi tämä on mulle niin vaikea asia. Ehkä se avautuu vähän kirjoittamalla.

Yksi syy on varmaan se, että tunnen huonoa omaatuntoa omasta yksinäisyydestä. Suomessa on nostettu viime vuosina pintaan etenkin vanhusten yksinäisyys ja tähän tarpeeseen on luotu myös erilaisia tukihenkilöpalveluita. Esimerkiksi Helsinki Missio toimii vanhusten "ystäväpalveluna": http://www.helsinkimissio.fi/?sid=421. Samaan aikaan meillä on kuitenkin toinen iso ryhmä yksinäisiä: Niitä ihmisiä, joilla on vakava masennus, päihde- tai mielenterveysongelmia. Tätä yksinäisyyttä ei mielestäni ole huomioitu tarpeeksi - tai ainakaan sitä ei osata kohdata tai ymmärretä syitä sen taustalla!

Miksi sitten koen huonoa omaatuntoa asiasta? "People are lonely, because they build walls instead of bridges". Siksi! Olen puhunu masennuksesta, päihteiden käytöstä ja yksinäisyydestä lääkäreille ja terapeuteille. Vastaus on: "Lähde ulos ja liikenteeseen. Tapaa ihmisiä." - okei. Kaunis ajatus, mutta tässä tilanteessa jossa itsekin olen - pelkkä roskapussin ulosvieminen on välillä liian raskasta.

Katkolla mua ohjeistettiin: "Jätä vanha elämä, katkaise siihen kuuluvat suhteet ja luo ympärillesi uusi elämä"... ei siinä mikään. Mulla vaan ei ole voimia miettiä edes sitä, mikä on "vanhaa elämääni" - miten ja kuka vaikuttaa mihinkin asiaan. Siksi laitoin mm Facebookin kokonaan kiinni ja vedin kilpiä muutenkin itseni ympärille. Rakensin silmänräpäyksessä muurin ympärilleni, sillä siltojen sijainteja pitäisi miettiä ja niiden rakentaminen on hidasta. Siihen mun voimat ei riitä.

Miksi sitten ajauduin yksinäisyyteen? Osa tulee varmasti perusluonteestani - työ on aina vienyt helvetisti aikaa ja ystävyyssuhteet ovat jääneet sen alle. Tavallaan sitä on "kaiken ympäröimänä, mutta yksin!" Facebookissa oli "kavereita", joiden elämää pystyi seuraamaan - olematta siinä mukana. Montaakohan noista noin 150 kaverista olen ylipäätään nähnyt viimeisen 2 vuoden aikana? Varmaan sormet riittäisi laskemaan. Ympärillä siis kuhisee niin töissä kuin muutenkin, mutta en ole siellä missään läsnä. Olen yksin. Masennuksen ja alkoholin kanssa yksinäisyyteen ajautuu todella helposti. Häpeä, salailu, suunnittelu ja riittämättömät voimat eristävät hyvin nopeasti. En voi tietää, kenelle uskallan luvata voivani nähdä kasvotusten... olenko selvinpäin silloin, onko mulla masennuksesta johtuen kyseisenä päivänä aivan sairaan paskat fiilikset tai jaksanko ylipäätään ottaa edes turvaketjun ulko-ovesta auki? Entä jos en jaksa kyseisenä päivänä esittää iloista ja pirteää? Entä jos toinen näkee pahanolon silmistäni tai silmanalusten väsymyksen? Entä jos keskustelu ajautuu asioihin, joista en halua puhua?

Mun historia on sellainen, että myös häpeä kulkee aina mukana. En tuolta häpeältä uskalla tulla kuorestani ulos - ja kun olen kuoressani kuin pieni siili kerällä - ei kukaan uskalla edes lähestyä.

Masennus ja alkoholi ovat siis tehneet minusta yksinäisen. Vuosia jatkunut tilanne - edellä kirjoitetuista syistä - on tehnyt tästä myös "lumipalloefektin". Ihmiset ovat yksinkertaisesti "luovuttaneet", ehkä sen ensimmäisen tai viidennen kerran jälkeen, kun olen joutunut keksimään valkoisen valheen tai joutunut perumaan jonkun sovitun tapaamisen. Kierre on valmis, kun sekä minä että muut ihmiset ovat osaltani menneet poteroihinsa! Olen tavallaan luovuttanut tässä suhteessa. Tämä on se hinta, jonka olen joutunut maksamaan näistä ongelmista!

Joskus sitä vain toivoisi, että joku pyytäisi kahville ja uskaltaisi vastata: KYLLÄ!