Päiväkirja: 5 viikkoa

Mustissa vesissä

Meinasin jo jättää tänään kirjoittamatta blogi päivityksen, kun mieliala on ollut liian hyvä. On ollut pari hyvää päivää tässä ja ihan oikeasti alkoi jo vituttaa se, että mieli on ollut liian hyvä. Perjantain blogi kirjoituskin alkoi jotenkin ahdistaa - se oli nyt luettuna kirjoitettu liian "pilkesilmäkulmassa" ja siihen näytti tulleen tuollainen joku ihme "positiivinen" vire. WTF? Jotenkin alitajuisesti aloin etsiä ja kaivaa sitten kaikkea paskaa historiasta, että saisin mielialan takaisin "normaaliksi". Paskaksi. Toimii aina!

Jotenkin sitä on tottunut elämään paskoilla fiiliksillä. Negatiivisesti ja skeptisesti. Nautin siitä! Nyt pari hyvää päivää sitten tuntui jotenkin niin "väärältä", että onneksi sain kaivettua sen verran paskaa kuitenkin esiin, että tilanne vähän normalisoitui ja tasoittui.

Mä en osaa antaa mitään anteeksi. En itselleni, enkä kenellekään muulle. Siitä on tullut pikkuhiljaa mun elämän "kantavavoima", kuten terapeutti kerran sanoi. Yksi epäsuoran itsetuhoisuuden ilmentymä kai? Joskus terapiassa terapeutti sanoi mulle, että siinä missä joku nauttisi loton jaetusta päävoitosta, mä kääntäisin asian niin että "noh, päävoitto jakautui kahdelle henkilölle että eihän tuo nyt sinänsä mikään onnistuminen ollut". Aika kuvaavaa mua. Pessimisti ei pety, pessimisti ei nauti. Jos nauttii, niin on pakko etsiä jotain millä saa vedettyä mustat verhot auringon eteen. Tavalla tai toisella.

Mulle on sanottu, että jos oppisin antamaan anteeksi - se olisi ehkä tie ulos tästä suosta. Mutta kun mä en halua! Tekemäni virheet ja valinnat on mun valintoja, miksi ne pitäisi vierittää jonkun muun syyksi? Muilla en nyt tarkoita muita ihmisiä vaan esimerkiksi sitä, että on inhimillistä tehdä virheitä ja vääriä valintoja. Mitä se muuttaisi, toisiko se ketään takaisin tai muuttaisi mitään tapahtunutta, jos mä antaisin itselleni anteeksi? Ei, ei todellakaan muuttaisi.

Viisi viikkoa takana ilman tipan tippaa. Vituttaa.