Pohdiskeluja...

...vapaus ja ristiriidat elämässä

Viimeiset viikot on olleet aika työläitä henkisesti, vaikkakin mieliala on ollut hyvä. Työläitä siksi, että pitkästä aikaa olen välillä pysähtynyt ja miettinyt asioita, elämää ja itseäni. Mulle on usein kohoteltu kulmia, kun olen kertonut että vankila aika oli eräällä tavalla mun elämäni parasta aikaa - oikeasti! Tämä ei ole mikään "Aika kultaa muistot" -juttu, vaan tajusin sen jo vankilassa.

Muistan edelleen sen hetken aivan kirkkaasti - se oli yksi kesäyö Riksussa. Ei velvoitteita, ei aikatauluja, ei kiirettä ja ei mitään. Makasin pimeässä sellissä keskellä yötä, ikkuna oli kaltereiden takana auki ja sieltä tuli kesäisen yön tuoksuja sisään. Täysin hiljaista. Telkkarista katselin läpi yön Jukolan viestiä sängyllä ja join kaakaota sekä poltin tupakkaa... se hetki oli jotenkin sellainen niin "kaikesta irrallaan". Täydellinen siinä mielessä! Ei tarvinnut miettiä kelloa ja seuraavan päivän velvollisuuksia. Ei ollut mitään kiirettä mihinkään. Ei mitään stressiä mistään. Ei velvollisuuksia tai ylipäätään mitään mistä olisi pitänyt välittää! Olin vain ja elin hetkessä... täydellistä!

Usein sanotaan, että kalterit vie vapauden. Kyllä, se on totta... mutta mulle kalterit tavallaan toi nyky-yhteiskunnassa ja elämässäni vapauden - sanan toisessa merkityksessä - kuten yllä kirjoitin. Sellaisen vapauden, jota elämässäni ei ikinä ole ollut ennen sitä!

Äsken huomasin Iltalehdessä artikkelin: http://www.iltalehti.fi/uutiset/2014060818387245_uu.shtml. Aika mielenkiintoinen artikkeli - toivottavasti suunta jatkuu samana. Muistan vieläkin noin pari vuotta sitten hetken, kun lääkäri sanoi mulle että "...on harkittava vaihtoehtoa, että sua yritettäisiin sairauseläkkeelle". Olin aika järkyttynyt tuolloin, koska olin vasta 34-vuotias. Toki ymmärsin, että vakava masennus etc oli jatkunut jo pitkään ja olin huonossa kunnossa, mutta silti. En todellakaan ollut valmis tai halukas sellaiseen ratkaisuun ja järkytys tuli ehkä siitä ajatuksesta, että "olet toivoton tapaus ja sut saadaan helpoiten ulos papereista siirtämällä sut yksinkertaisesti syrjään"... onneksi yksikään lääkäri ei ole tuon jälkeen asiaa edes ehdottanut!

Aika paljon olen tässä pohtinut myös AA:ta. Siis siellähän on tullut käytyä aika paljon, mutta lähinnä kuunteluoppilaana nyt katkon jälkeen. Toki kuunteleminen on myös ihan antoisaa, mutta jotenkin nyt vetänyt jarrua puhumisen suhteen. Kun niin hemmetin ristiriitainen olo... yrittää olla itse raitis, yrittää kaivaa itseään ulos suosta ja samaan aikaan miettiä mitä kaikkea on itse aiheuttanut ihmisille joista osaa ei edes tunne. Vienyt pahempaan suohon omilla toimillaan... jotenkin tuntuu, että ei ole oikein "oikeutusta" itse pyrkiä ylös ja samaan aikaan tietää, että on ehkä tuhonnut lukuisia muita ihmisiä historiassa... en tiedä! Toki historia pitäisi yrittää jättää taakse ja tehdä valintoja tässä päivässä, mutta...

Töidenkin osalta olen tässä pohdiskellut paljon. Sitä, mitä haluan ihan oikeesti tehdä. Huomannut nyt aika selkeästi, että mä olen ihminen joka haluaa nähdä nopeasti ja konkreettisesti "oman käden jäljen". Mulle ei riitä se, että saan kirjoittaa laskun jostain 10 päivän koodauksesta asiakkaalle - jos en näe konkreettisesti muuta kuin koodirivit. Miten mä selittäisin? Siis toki esimerkiksi www-sivujen tekeminen on aika "peruspullaa" ja puuduttavaa, mutta se motivoi kun visuaalisesti ja toiminnallisesti sivusto rakentuu konkreettisesti näkyviin selaimeen. Toisaalta sitten voin koodata lukuisia päiviä jotain sellaista komponenttia, jonka lopputulema on joku vertailuluku asiakkaan järjestelmään... toki tästä saa rahallisesti paremman korvauksen, mutta... se vaan ei anna oikeesti mulle itselleni juuri mitään! Hiljalleen ruvennut tässä miettiämään, että työstä pitää saada jotain tyydytystä itsellekin. Siis turha ottaa sisään sellaisia caseja, joista käteen jää vain kirjoitettu lasku! Tämähän on hyvä oivallus, mutta...

Ajatus kerrallaan.