Päiväkirja: Ajatukset fifty-sixty

Teet niin tai näin... tässä tilanteessa elämän lopputulos on negatiivinen

"Enemmän tai vähemmän, osapuilleen, joltensakin. Englannin 50-60. Alunperin mäkihyppääjä Matti Nykäsen lanseeraama termi, joka ilmaisee epävarmuutta tai epätietoisuutta." Lähde: Urbaani Sanakirja

Siinä aika tiivistetysti ajatukset viimeiseltä 4 päivältä. Tajusin olevani fifty-sixty tilanteessa ja painoin paniikkinappulaa! Tästä aiheesta olen kyllä kirjoittanut jo useissa postauksissa, mutta nyt jotenkin perjantain jälkeen ajauduin täysin umpikujaan. Onneksi on terapia huomenna ja pääsen oksentamaan sinne kaiken ulos! En tosin tiedä siitä, auttaako se mitään :( Oksennan vaan ajatukset pihalle, mutta saa terapeutti olla kyllä melkoinen taikuri, jos saa mun ajatuksia millään tavalla enää muutettua tai fiiliksiä helpotettu - tai siis rehellisesti voin jo sanoa että EI se saa, koska ei kukaan ulkopuolinen ymmärrä mua sekä tätä taistelua mun pääni kanssa. Haavoja ja historiaa. Siksi en ole oikein valmis myöskään hyväksymään muita näkemyksiä (tai edes kuuntelemaan), koska ne ovat ulkopuolisen ihmisen "haavekuvia ja säälilohdutuksia", joilla ei ole mitään kosketuspintaa mun elämään! Käyn oksentamassa terapeutin syliin ja lähden...

Lauantaina siis heräsin klo 14.00 täydelliseen paniikkiin. Baarista olin tullut kotiin pilkun jälkeen joskus klo 05.00 yhdessä aamun lehden kanssa. Selvinpäin, mutta nikotiinin yliannostuksella.

Pariin päivään en edes kunnolla ymmärtänyt mikä mua ahdistaa ja aiheutti paniikin. Pyöritin ja pyöritin asiaa päässäni yksin... itselleni tyypillisesti sulkeuduin ja katkaisin yhteydenpidon lähes tyystin kaikkiin ihmisiin. Laskin tapahtuneita asioita yhteen ja asettelin palikoita sitä kautta kohdilleen. Tajusin, että mun elämä on ohi!

Jos juon, mulla on jonkinlainen lyhyt, mutta ehkä vähän "mun näköinen" elämä.

Jos en juo, mulla jonkinlainen pidempi, mutta epätyydyttävä elämä. 

Fifty-Sixty. Umpikuja!

Perjantaina konkretisoitui niin täydellisesti se kaikki, mistä joudun luopumaan raittiina - Identiteetistäni ja Elämästäni: en voi rentoutua enää ikinä millään (esimerkiksi paukulla työviikon päätteeksi), viimeisistä kaverisuhteista (esim. urheilun seuraaminen jossain sporttibaarissa tai kisakatsomossa porukalla tai terassilla pyörähtäminen ja kavereiden näkeminen), arjen pienistä piristävistä asioista (esim. ulkona ravintolassa syöminen tai saunaolut), hauskan pidosta (esim. juhlat, illanistujaiset, baari-illat... juhannus, vappu, uusivuosi jne) - en käytännössä voi tehdä enää mitään tai lähteä mihinkään näiden asunnon seinien ulkopuolella. Ei risteilyjä, ei ulkomaanmatkoja tai matkoja ylipäätään. Lista on loputon...

Olin toivonut (vaikka en uskonut siihen alunperinkään), että mun olisi mahdollista säilyttää jotain. Perjantaina kävin ravintolassa syömässä - tarjoilija katsoi mua kuin jotain saatanan luuseria, varmistaen kahdesti kysymällä, että otanko tosiaan juomaksi vain vettä? Kävin illalla kuokkimassa selvinpäin juhlissa - yritin vain olla mahdollisimman taustalla, että en joudu selittämään mitään tai aiheuta mukana olleille kavereille häpeää. Baarissa katsoin vain sivusta muiden hauskanpitoa ja vilkuilin ympärilleni, että en vahingossakaan törmää tuttuihin. Voin rehellisesti sanoa, että osa porukasta oli kyllä todella naamoissa selvinpäin katsottuna, mutta mitä sitten? Se on elämää. En pystynyt edes nauramaan muiden toilailuille ympärilläni, niin ulkopuolinen olo mulla oli. Ei musta täysin selvinpäin saa ikinä sosiaalista tapausta mihinkään juhliin. Päinvastoin! Muutun näkymättömäksi, riippakiveksi niille, jotka joutuvat mua mukanaan raahaamaan niihin. On mun vastuulla, että en aiheuta muille tuota vaikeaa ja ristiriitaista tilannetta. Ei kenenkään tarvitse "pitää mua mukana vain siksi, että se on soveliasta, mutta aidosti kuormittavaa!". Silloin ei jää vaihtoehtoja - mun on jäätävä omaehtoisesti pois. En voi vierittää taakkaa muille. Olin toivonut, että asia ei olisi näin, mutta perjantai osoitti mulle sen olevan juurikin niin!

Viikonlopun aikana kaikki vain jotenkin konkretisoitui. Pienet toiveet muuttuivat utopiaksi. Kumpikaan vaihtoehto ei vie mihinkään. Mitä jää jäljelle? Vaihtoehtoja kun ei ole kuin nuo kaksi! Muilla samassa tilanteessa olevilla (toivon ainakin) voi olla jokin välimuoto, mutta tiedän itseni - tunnen paremmin kuin kukaan muu - että mulla ja mun luonteella sekä historialla ei ole. Edes aika ei sitä korjaa ja vaikka nyt päättäisin olla tässä tilanteessa täysin eristyksissä ja luopuen noista asioita vuosiksi ja vuosiksi - odottaen ihmettä - antaen ajan korjata - mitä sen jälkeen olisi jäljellä? Yksinäisyys, kaikki ympäriltäni olisi kuihtunut pois! Olisin häkkilintu, joka ikkunalaudalla katsoo muiden elämää ja yrittää elää omaansa muiden vapaudessa liikkuvien kautta. Elämä valuisi ohi.

Elämä kerrallaan.

Ps. Korkki kuitenkin yhä kiinni...