Päiväkirja: Mitä on elämänhallinta?

Missä menee raja mitä ihminen voi hallita ja ei...

"Elämänhallinta on käsite, joka sulkee sisäänsä kaikki ihmisen elämän osa-alueet: työn, sosiaalisen aseman, asumisen, perhetilanteen, terveyden, työkyvyn ja muut elämisen voimavarat. Koska määritelmän sisältö on periaatteessa avoin, ajatus elämän hallitsemisesta kokonaisuudessaan on utopistinen." Lähde: http://fi.wikipedia.org/wiki/El%C3%A4m%C3%A4nhallinta

Tämä on yksi asia, jota olen viime viikot pohtinut. Voiko elämää hallita ja missä määärin se on sallittua? Onko järkevää antaa tilaa "sattumille" tai epäonnistumisille? Kuinka paljon asioita voi todellisuudessa kontrolloida, jos kontrollin laittaa aivan tappiin? Kumpi on parempi tapa elää... ihmisenä tunteiden kanssa epävarmuudessa vai robottina vailla mahdollisuutta "sattumille", pettymyksille tai epäonnistumisille?

Annan muutaman esimerkin omasta kontrollistani elämässä pohdiskelun tueksi

Esimerkki 1.
Olen siis katkaissut katkon jälkeen välit käytännössä lähes kaikkiin ihmisiin. Kavereihin, ystäviin, sisaruksiin ja jopa vanhempiini osittain. Samoin välit poikaani olivat poikki täysin lähes 2 kk ajan. Miksi? Koska kontrolli. On helpompi estää ja kontrolloida ongelmia sekä tunteita, kun niiden ei anna syntyä tai oikeastaan pulpahtaa pintaan. Ei voi syntyä häpeän ja syyllisyyden tunteita, kun on vaihtanut puhelinnumerot ja sulkenut Facebookin, koska kukaan ei voi niitä laukaista ottamalla yhteyttä edes hyväntahtoisesti... Sain kuitenkin pojaltani opetuksen, kun hän oli tiedustellut äidiltään kadottuani hänen elämästään: "Kuoleeko isi?" - "You cannot always control what goes on outside!"

Esimerkki 2.
Onko mulla oikeutta rakentaa parisuhdetta näistä lähtökohdista ja tässä tilanteessa elämässäni? Sitoa toinen ihminen mukaan siihen paskaan miten olen elänyt ja miten elän? Kaikkeen epävarmuuteen. Historia on niin rankka, mitään en ole oppinut. Helvetisti siellä on haavoja. Tulevaisuus niin saatanan epävarma. Onnistunko olemaan raittiina vai ryyppäänkö itseni hengiltä? Palaako masennus taas uudelleen (kun se palaa) ja miten siitä selviän?  Miten voisin kontrolloida tämän tilanteen? Tässä suhteessa aikaisemmin päätökseni on usein ollut yksipuolinen - olen ilmoittanut kylmästi kaiken olevan ohi. Ilman selityksiä, ilman keskusteluita. Ilman mitään. Helppo kontrolli: Ei voi tuottaa pettymystä, epäonnistua tai saada haavoja, kun ei rakenna mitään! Missä menee kontrollin raja ja onko ihmisellä oikeus tehdä päätöksiä toisen puolesta, kysymättä haluaako hän olla osana sitä elämää kaikesta huolimatta? Ja osaako toisen päätöstä siltä osin kunnioittaa?

Esimerkki 3.
Nukahdin eilen noin klo 22.00 ja heräsin 08.00. Ilman herätyskelloa. Pirteänä. Tuossa ei sinällään ole mitään ihmeellistä, mutta nukuin ilman Ketipinoria. Samoin edellisen yön 02.00-10.00. Ilman Ketipinoria, jonka avulla olen nukkunut viimeiset 5 vuotta. Lähes jokaikinen yö! Ilman Ketipinoria olen aikaisemmin ollut yön täydessä "puolivalveilla" tilassa... päivystänyt ajatusten ja unen välillä.

Hämmentävä ja taas kovin ristiriitainen tilanne. Toisaalta olen pienentänyt 2 kk ajan Ketipinor annostusta tarkoituksella. Ensin puolikkaaksi. Sitten neljäsosaan. Tämän jälkeen kokeilin viime viikolla yön ilman ja valvoin hämärän rajamailla. Aloin jo ajatella, että mun on mahdotonta nukkua ilman, että otan edes sen 25 mg illalla. Nyt sitten se kävi. Nukuin! WTF? Toisaalta olen tyytyväinen, että pystyn nukkumaan ilman (ja taustalla ei nyt tosiaankaan ole mikään yliväsymys), mutta... taas se iso MUTTA...

Kun olen tottunut "hallitsemaan" pääni ja kroppani lääkkeillä. Sammuttamaan sen kuin tietokoneen haluamallani hetkellä ja herättämään aamulla vähintään 800 mg kofeiinia eli neljällä isolla kahvikupilla ja hirveällä määrällä nikotiinia (2,5 desiä kahvia sisältää noin 200 mg kofeiinia: http://fi.wikipedia.org/wiki/Kofeiini). Jotenkin kontrollin menettäminen pelottaa! Se, että nukkuminen olisi luonnollista ja väsymys tulee kaataen sänkyyn haluamallaan hetkellä (kuten eilen illalla). Aikaisemmin olen hallinnut lääkkeillä kaiken, voinut halutessani valvoa läpi yön ja aamuyöstä ottaa Ketipinorin tietäen, että varmasti nukahdan 30 minuutin sisällä ja nukun lääkkeen määrää säätämällä 4-12 h täysin tarpeen ja aikataulujen mukaan. Aamulla taas olen voinut käynnistää koneen täysin haluamallani hetkellä, kiihdyttää sen nollasta sataan 30 minuutin sisällä. Nyt ajatus siitä, että nukahtaminen, unen määrä ja herääminen onkin "luonnonkäsissä" on jotenkin helvetin pelottava! Tai en pidä siitä. Aikaisemmin pystyin valvomaan helposti 3-5 yötä, jos tarve vaati ja ottaa vaikka päivällä 4 h unet hallitusti ja haluamallani hetkellä - lähes minuutin tarkkuudella tuon määrän (vaati mulla 50 mg Ketipinoria). Pystyin käytännössä menemään viikon "valvoen" lähes täysin ja sitten laittamaan itseni 2 vuorokaudeksi putkeen unille (tämän olen tehnyt mm poistaakseni krapulan useamman kerran... eli ottanut 250 mg Ketipinoria ja nukkunut noin vuorokauden - vessassa käynti ja hirveän nestevajauksen takia vettä koneeseen. Sitten toiset 250 mg huiviin ja viikonloppu oli nukuttu pe-ma aamu)! Nyt tuo kontrolli on poissa multa. Ja kun haluan kontrolloida kaikkea. Aivan kaikkea. ON/OFF.

Esimerkki 4.
Kun yritän elää ilman viinaa ja taistella sitä vastaan. Kontrolloida juomista. On helppo ratkaisu ottaa Antabus ja olla siksi juomatta. Toisaalta on yhtä helppoa olla ottamatta Antabus ja ei tarvitse pelätä tulevansa joskus sen takia impotentiksi ja voi juoda jos haluaa. Ja jos ei halua juoda, voi kontrolloida juomistaan lukitsemalla itsensä asuntoon. Kun ei käy missään, tapaa ketään tai törmää houkutuksiin niin kontrolli on omissa käsissä. Vai onko? Hyvä kysymys. Kun ihmisellä on ne vitun tunteet, ajatukset ja tarpeensa. Onneksi tunteitakin on helppo kontrolloida. Mulla on halutessani reseptit lähes kaikkeen... on masennuslääkkeet ja diapamit jne jne, jotka vievät tunteet tai ainakin neutralisoivat. Piikkejä ei ole suuntaan tai toiseen. Ja mulla on viina. Silläkin saa kaiken unohdettua. Mitään ei tarvitse kohdata, jos en halua. Kysymys kuuluukin olenko mieluummin ihminen vai robotti?

Ihminen vai robotti?

Esimerkkien tarkoitus oli kertoa, että lähes kaikkea voi nykyisin elämässä kontrolloida tai ainakin "neutralisoida" valinnoin ja lääkkein. Kuten sananlaskukin sanoo "kaikki muu on vapaaehtoista, paitsi kuolema". Jokainen meistä kuolee joskus. Ainakin vielä tällä hetkellä, vaikka maailmalla on jo useita syväjäädytys eli kryoniikka projekteja menossa ja lääketiede etenee tässäkin suhteessa vauhdilla. Onko se sitten 20 vai 50 vuotta, kun kuoleman voi valita - en tiedä. Tulevaisuudessa kuitenkin ihminen voi todennäköisesti hyvinkin päättää säilyttää itsensä 30-vuotiaana ikuisesti tai "kuolla" haluamallaan hetkellä 100 vuodeksi ja palata takaisin. Scifiä? Ehkä, ehkä ei kun ympärilleen katsoo.

Kumpi on parempi tapa elää... ihmisenä tunteiden kanssa epävarmuudessa vai robottina vailla mahdollisuutta "sattumille", pettymyksille tai epäonnistumisille? En ole päässyt omassa päässäni vielä lopputulemaan.

Olen elänyt kyllä aika "robottina", mutta nyt jossain välimaastossa. Ja se on pelottavaa. Pelonkin voi neutralisoida, mutta onko siinä järkeä? Muuttua ihmiseksi, joka neutralisoi kasvukivut? Onko järkevää ylipäätään elää ihmisenä suorittavassa yhteiskunnassa? Robotti elää suorittavaa elämää ja sitä meiltä vaaditaan. Ihmisen perkeleellä kun tunteensa ja tarpeensa! Totuushan on, että työelämässä jokainen ihminen vaihdettaisiin heti robottiin asemasta riippumatta, jos se olisi mahdollista (ja näinhän on käynyt jo kaikilla niillä aloilla, joissa se on ollut jo mahdollista).

Maailmalla on useita yrityksiä, jotka kehittävät ihmisen inhimillisiä tarpeita tyydyttäviä ratkaisuja, jotta esimerkiksi kahdenkeskiseen läheisyyteen tai parisuhteeseen ei ole tarvetta. Erilaiset visiot ja kokeilut läheisyyttä ja seksiä tarjoavista asusteista ovat jo testivaiheessa. Keskustelun ja tunteiden tarpeen voi hoitaa netin yli (tai lääkkein) ja tähänkin varmaan keksitään jotain muutakin - kuten elää voi jo virtuaalitodellisuudessa Second Life -tyyppisin ratkaisuin. Second Life yhdistettynä asusteisiin, jotka välittävät kosketuksen... elämä muuttuu First Life -konseptiksi. Tuossa maailmassa järjestelmä oppii. Se tietää mitä kaipaat ja vaikka toisessa päässä oleva ihminen katoaisi - järjestelmä osaisi välttää pettymyksen tunteesi tarjoamalla heti käyttäytymisesi ja historian perusteella jopa parempaa "ihmissuhdetta". Inhimillisyydelle ei ole yksinkertaisesti käyttöä? Vai onko? En osaa sanoa...

Robotin elämää päivä kerrallaan!